Tavoittelusta on tullut ilmiö, joka ei päästä ketään helpolla. Nykyajan yksilön täytyy koko ajan lunastaa olemassaolonsa oikeutus kehittämällä itseään ja tavoittelemalla jotakin. Yleensä tavoittelemisen arvoista on ainakin ammatillinen menestys ja erityistaidot, parisuhde ja perhe, hyvät ihmissuhteet, terveys ja kauneus, sekä kulttuurinen sivistyneisyys ja ymmärrys ympäröivästä maailmasta. Kun kaikki toimintamme, syömisestä vapaa-ajan harrastuksiin on valjastettu jonkin tavoitteluun, ei meillä enää olekaan aikaa mihinkään muuhun. Elämä on stressaavaa ja väsyttävää, kun yritämmme saada kaikkiin ruutuihin rastit, ja vielä voittaa tässä "onnellisuuskilpailussa" kanssaihmisemme.
Kilpailun vaativuus on saanut jotkut luovuttamaan kokonaan. Moni on ratkennut ryyppäämään ja antanut tavoitteiden mennä menojaan, syrjäytynyt, eikä edes yritä tulla toimeen kenenkään kanssa. Terveydestä viis, yhtä hyvin voi syödä roskaruokaa ja lihota muodottomaksi, työssä raatamisen sijaan voi jäädä kotiin tylsistymään tv:n ääreen sosiaalitoimiston tuilla.
Entä jos kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei tunnu houkuttelevalta? Luova toivottomuus on tila, jossa luovumme jatkuvasta tavoittelusta. Siinä täytyy uskaltaa olla ilman toivetta ja päämäärää, ja vain havainnoida sitä, mitä itsessä herää. Termi on lanseerattu hiljattain ns. kolmannen aallon psykoterapioiden kontekstissa, mutta kyse on ikivanhasta ilmiöstä, jota on tavoiteltu monien liikkeiden ja uskontojen piirissä. Tutut itseapukirjallisuuden teesit, kuten "saat sen mistä luovut" tavoittavat tätä samaa, kuten mindfullnessin "hyväsyvän läsnäolon" ajatuskin. Tämän tilan tavoitteluun on keksitty monia menetelmiä psykoterapiasta mietiskelyyn ja erilaisiin retriitteihin, mutta aavistan, ettei varmaa keinoa sen saavuttamiseen taida ollakaan. Eniten tarvitaan rohkeutta, olla välittämättä siitä mitä muut sanovat ja odottavat.
Ei kai tavoitteissa sinänsä ole mitään suurta ongelmaa, mutta sen sijaan tavoitteiden valinnassa kannattaisi olla enemmän tarkkana. Usein tavoitteet tulevat meille ikään kuin ulkopuolelta, yhteiskunnasta, ja sopeutuaksemme yhteiskuntaan meidän on ne jossain määrin hyväksyttäväkin. Kuitenkin usein saatamme mennä liian pitkälle ympäristön miellyttämisessä tavoitteidemme kanssa. Sanotaan nyt vaikka, että tavoitteena olisi muodostaa hyvä parisuhde. Kuitenkin se, kenen kanssa se tapahtuu, on pitkälti oma valintamme. Saatamme kuitenkin peilata tätä paljon yhteiskunnan arvostusten kautta, tuntemiemme ihmisten tekemien valintojen kautta, tai vaikka vanhempiemme toiveiden kautta. Kriteereitä on niin paljon, ettei kukaan ehkä tunnu niitä täyttävänkään. Unohtuu se, mikä ihmissuhteessa on olennaista - se että viihtyy yhdessä ja välittää toisesta.
Miten luovan toivottomuuden tilaan päästään? Mitä siitä voisi oppia? Yritän tänään olla oppimatta tästä yhtään mitään, olla kehittämättä itseäni yhtään millään tavalla. Ehkä siten tipahdan luovan toivottomuuden tilaan, jossa kaikki toiveeni toteutuvat. Ja jos eivät, niin ehkä tunnen oloni rennoksi ja miellyttäväksi, mikä sekin voisi olla tavoittelemisen arvoista:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti